Siirrän pienen nostonupin etuasentoon -sarjatulelle. Otan tukevan otteen kahvoista, vielä viimeinen vilkaisu tähtäimeen, painan molemmilla peukaloillani leveän, neliönmuotoisen levyn pohjaan asti; ase potkaisee jalustallaan, pureutuu syvemmälle pehmeään hiekkaan, kuuluu jotenkin pyöreä ja täyteläinen "dhud" ja heti perään uudelleen: "Dhud, dhud, dhud...". Näen selvästi mustien, pitkulaisten mötiköiden erkanevan aseen suulta, niitä voi seurata katseellaan hyvin kauas; ensimmäinen harmaa räjähdyspilvi tussahtaa kaukana edessä näkyvällä luodolla, toinen, kolmas, ääni kiirii korviini: Kipakka pamahdus, terävä ääni kiven murskautuessa. Viimeinen kolmestakymmenestä kranaatista lähtee matkaan, yhtenäinen räjähdysten matto leviää kallioiselle luodolle ja taukoamaton jyrinä kiirii aukean yli. Vasemmalla toinen kranaattikonekivääri avaa tulen samalle luodolle: "Dhud, dhud, dhud, dhud...". Uusi räjähdysten peitto, muu komppania aloittaa tulituksen lähemmällä olevia maaleja kohti, raskas konekivääri kylvää valojuovia "rauhallisesti" nakuttaen, kymmenet rynnäkkökiväärit rätisevät, raskas sinko sylkäisee kranaattinsa edessä häämöttävän panssarivaunun kylkeen. Vihollisen tykistökeskitystä osoittavien räjähteiden huumaava ääni kuuluu takaani, kevyet konekiväärit rätisevät molemminpuolin. Vähitellen kaikki maalit, "jantterit", on kaadettu moneen kertaan, panssarivaunun raato on vielä enemmän raato, luodolle asetetut vaneri- ja muovimaalit ovat aikaa sitten kadonneet räjähdyspilvien alle, ruudinhaju ja savu leijaillee hiljentyneen maiseman yllä. Luonto pidättää henkeään, mistään ei kuulu enää mitään. Aikaa on kulunut vain muutamia minuutteja, mutta komppanian puolustusammunnan voima on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Jo oma aikaansaannokseni -kymmenien neliöiden kuoleman kenttä kahdensadan metrin päässä olevalla luodolla- sai minut ajattelemaan, että tuolla edessä ei olisi nyt hyvä olla. Todellisessa tilanteessa olisin juuri murhannut kymmeniä ihmisiä, alle minuutissa.
Huomasin miettineeni silloin ja mietin edelleen, kuinka iloinen vaarini olisikaan ollut, kun olisin tupsahtanut hänen viereensä Kannaksen juoksuhautoihin kranaattikonekiväärini kanssa. Tuo nimenomaan elävää voimaa -siis ihmisiä- vastaan kehitetty tappokone olisi niittänyt uudelleen ja uudelleen kohti syöksyvät vihollismassat maahan ennen kuin he olisivat edes kunnolla nähneet tähdätä vaariani. Nyt vaarini ja hänen toveriensa piti odottaa kylmähermoisesti jotta vihollinen oli kyllin lähellä ja sitten yksitellen, yksittäisten kiväärien tulella, kaataa vihollinen yksi kerrallaan. Jokunen harva konekivääri siellä täällä hiukan helpotti painetta, mutta kyllä komppanian tulivoima oli säälittävä vielä vuonna 1939. Nykyään yksi ainoa rynnäkkökiväärillä varustautunut mies pystyy ampumaan hetkessä saman määrän kiväärikaliberin ammuksia kuin ennen kolmekymmentä miestä.
Vaarini ei paljoa sota-ajoista puhunut, mutta tarpeeksi kuitenkin. Vaari oli pioneeri -he etenevät ensimmäisinä hyökkäyskärjen tuntumassa purkaen miinoitteita ja raivaten esteitä. He myös lähtevät viimeisinä tehden niitä esteitä, tuhoten rakenteita ja miinoittaen kaiken ympärillään. Hyökkäysvaiheessa, Karjalan kannaksella, vaarin ryhmä oli pysähtynyt karjalalaiseen taloon ruuantekoon. Hellaan oltiin laittamassa tulta, kun vaarini huusi suoraa huutoa jähmettäen kaiken liikkeen. Hellan tulipesä oli työnnetty täyteen räjähteitä ja vaarini huomasi sytytysmekanismin, joka olisi räjäyttänyt hellan luukut avattaessa. Ilman sitä huutoa ei minuakaan olisi.
Rovaniemen juna-asemalle oli jätetty tavaravaunu. Saksalaiset olivat sen jättäneet, poltettuaan koko kaupungin ja paetessaan kohti Norjaa. Vaunun ovet olivat auki, sisällä oli suklaata ja säilykkeitä. Koko kaupungissa ei ollut ruokaa tarpeeksi kenellekään -ei naisille, lapsille, eikä sotilaille. Junavaunun ympäristö oli täysin miinoitettu. Vaari tovereineen sitoi narun polkupyörään ja heitti sen uudelleen ja uudelleen vaunun luo, vetäen narusta sen aina takaisin. Pyöränraato räjäytti kaikki miinat joihin osui -kuten sanottua, miinatkaan eivät olleet niin tehokkaita siihen aikaan kuin nykyään. Muodostui turvallinen käytävä, jota pitkin pioneerit pääsivät hakemaan ruokaa vaunusta.
Kerran lapsena herättelin vaaria mökillä, mies kiepsahti kärppänä ympäri ja tuijotti minua, täysin hereillä, silmillä joiden katsetta en unohda ikinä. Jo silloin, hyvin pienenä, tajusin että noiden silmien takana oli tappaja, joka oli valmis repimään kurkkuni auki heti. Pian katse sammui ja muuttui tutun vaarin lempeäksi, vanhan miehen katseeksi ja lähdimme nostamaan verkot, mutta sinä hetkenä tajusin, mitä sota ihmiselle tekee.
Eräänä loppukesän päivänä olimme lapsuudenkotini parvekkeella Vuosaaressa kun vaarini sanoi, kaukaisuuteen tuijottaen: "Tänä päivänä sai antaa harmaat pois". Kun kysyin, mitä se tarkoittaa, hän vastasi: "Sota loppui. Sai vihdoin lähteä kotiin".
Lyhyt aika, jonka sain viettää vaarini kanssa, siirsi minulle tärkeän perinnön: Sodan nähneen ja kokeneen miehen sielunmaiseman. Ylpeyden ja periksiantamattomuuden, lujuuden ja velvollisuudentunteen, mutta myös tietoisuuden siitä, että sotaa tulee välttää viimeiseen asti, siinä ei ole mitään hienoa, eikä sankarillista, se tuhoaa ihmisen henkisesti ja usein ruumiillisestikin. Sota on liian pahaa kuvailtavaksi sellaiselle, joka ei itse ole sitä kokenut, mutta jotakin johon on pelotta ryhdyttävä, jos muu ei auta. Omastaan saa pitää kiinni.
Se on tärkeä perintö. Se on osa Suomalaista sielua. Minun sukupolvellani se perintö on, miten sen voi välittää meidän jälkeemme tuleville? Niille, jotka eivät ole itse koskaan jutelleet sellaisen kanssa, joka on kokenut sodan? Kun on katsonut silmiin ihmistä, joka on kokenut oman elämänsä, rakkaansa, kotikaupunkinsa, maansa, yhteiskuntajärjestelmänsä ja tulevat sukupolvet niin tärkeiksi, että on ollut valmis nousemaan tykistökeskityksen jälkeen poterostaan, nostanut kiväärin poskelleen, tähdännyt kylmin silmin kohti juoksevaa ihmistä ja ampunut, tappanut uudelleen ja uudelleen, niin ymmärtää jotakin. Ymmärtää sen, että ihan aina ei saa tehdä niin kuin haluaa -joskus yhteisön edut menevät yksilön etujen edelle -millä sen selität langanlaihalle idunpurijahipille, joka "kieltäytyy aseista"? Millä sen selität urpolle, joka ihmettelee mihin reserviläisarmeijaa "muka" tarvitaan? Millä sen selität ihmiselle, joka "pelkää aseita"? Millä sen selittää omalle pojalleen, jos sellainen joskus on sitä kysymässä?
Millä sen selittää työnantajalle, joka ei tunnu ymmärtävän edes sitä, miksi olen töissä siellä, missä olen.
