Kumarru!

Eräs kauhajokelainen nuori mies oli linkittänyt YouTube -sivulleen Rammsteinin toisen levyn toisen kappaleen musiikkivideon. Sen sanat kuuluvat suomeksi näin:

joka maan päällä eläessään on hyvä
tulee kuoltuaan enkeliksi
katsot taivaalle kysyen
miksei niitä voi nähdä?

vain pilvien nukahtaessa
voi nähdä meidät taivaalla
olemme peloissamme ja yksin

jumala tietää etten tahdo enkeliksi

he asuvat auringon säteiden takana
erotettuna meistä äärettömän kauas
heidän täytyy takertua tähtiin (hyvin tiukasti)
etteivät tipahtaisi taivaalta

vain pilvien nukahtaessa
voi nähdä meidät taivaalla
olemme peloissamme ja yksin

jumala tietää etten tahdo enkeliksi

vain pilvien nukahtaessa
voi nähdä meidät taivaalla
olemme peloissamme ja yksin

jumala tietää etten tahdo enkeliksi


Turva 8 sanoi aikoinaan minulle vuonna 1997 Pikku-Bulevardilla, noin kello 04:15 jonain arkiyönä, että sun T12 kannattaisi kuunnella Rammsteinia -sä varmaan tykkäisit siitä. T8:sta voidaan olla montaa mieltä, mutta kyllä se ihmiset tunsi jollain tasolla ja joiltain osin. Ostin Sehnsucht -levyn ja hurahdin heti ns. industrial metalliin (vaikka varsinainen metalliherätys tuli vasta 2002). Rammsteinin jannut on kaikki entisiä DDR:n tehdastyöläisiä ja se näkyy musavideoissa ynnä lavaesiintymisessä, siitä nimitys "Industrial metalli". Lemppareitani ovat ko. levyn Du hast ja juurikin edellä mainittu Engel.

Ja nyt tämä MULKKU -tämä Saari- linkkasi sen omalle sivulleen. Vitun apina ei ymmärtänyt yhtään mitään kyseisestä musiikista, eikä sen sanomasta. Se sanoma ei ole viha -se on sarkasmi, suru, pessimismi, joka purkautuu sen musiikin kautta -ei viha. Ei missään nimessä viha.

Pidä vitun apina näppisi erossa mun musiikista ja mun bändistä! Ja koskee teitä kaikkia muitakin ymmärtämättömiä idiootteja, sekopäisiä kusipäitä, jotka kaipaisivat lähinnä vain turpaansa. Vittu.

Saari, vitun runkku, tämä kappale on omistettu sinulle. Kusen sinun ja kaltaistesi hylkiöiden haudalle. Tuonpuoleisessa tavataan....


Bück dich befehl ich dir
wende dein Antlitz ab von mir
dein Gesicht ist mir egal
bück dich

Ein Zweibeiner auf allen Vieren
ich führe ihn spazieren
im Passgang den Flur entlang
ich bin enttäuscht

Jetzt kommt er rückwärts mir entgegen
Honig bleibt am Strumpfband kleben
ich bin enttäuscht total enttäuscht

Bück dich
das Gesicht interessiert mich nicht

Der Zweibeiner hat sich gebückt
in ein gutes Licht gerückt
zeig ich ihm was man machen kann
und ich fang zu weinen an

Der Zweifuß stammelt ein Gebet
aus Angst weil es mir schlechter geht
versucht sich tiefer noch zu bücken
Tränen laufen hoch den Rücken

Bück dich

Bück dich befehl ich dir
wende dein Antlitz ab von mir
dein Gesicht ist mir egal
bück dich nocheinmal

Bück dich


http://fi.rammstein-europe.com/sanoitukset/buck-dich-kumarru/

http://www.youtube.com/watch?v=I9DdyBHxGXQ

http://www.youtube.com/watch?v=emJh_0fVTSs

(Hyvin vähän) Rakkautta ja (sitäkin enemmän) Anarkiaa.

Brian De Palmalla on tainnut mennyt hermo Irakin sotaan. Se ainakin käy selväksi elokuvassa Redacted. Katsojaa ei ole tarkoituskaan päästää helpolla. Elokuvan seuraaminen on ajoittain vaikeaa, koska puhe voi olla ranskaa ja tekstitys ruotsia ja englantia. Välillä puhutaan arabiaa ja taas arvotaan että lukisiko ruotsiksi vai englanniksi. Sanoma ei silti jää epäselväksi. Tiesululla seisovat jenkkisotilaat ovat pitkästyneitä, kuumuuden lähes aistii, jokainen kuluttaa aikaansa miten parhaiten taitaa... Yksi nukahtaa. Epävarmasti etenevä ajoneuvo ei suostu pysähtymään, konekiväärimies herää hälyyn ja huutoon, 12mm ammukset puhkovat hetkessä auton tuusaksi, raskaana oleva nainen jota oltiin ajamassa kiireellä sairaalaan, kuolee. Omaa palvelustaan videokuvaava päähenkilö haastattelee ampujaa: "Miltä tuntuu tappaa raskaana oleva nainen ja syntymätön lapsi?" "Tein vain työtäni, auto ei pysähtynyt, kuljettaja ei kuunnellut ohjeita -no olen vittu pahoillani -okei!?"

Kotietsintä. Sotilas kauhoo mukaansa papereita. Toimittaja tunkee mikrofonia suun eteen ja kyselee: "Mitä papereita nuo ovat? Ne ovat arabiankielisiä, osaatko lukea niitä? Miksi otat ne mukaan?" Sotilas vastailee tuskastuneena: "Nämä ovat tärkeää materiaalia, nämä auttavat meidät voittamaan tämän sodan. Meillä on kyllä henkilökuntaa, jotka osaavat lukea näitä. Teidän on nyt poistuttava olkaa hyvä." Talon mies pidätetään ja viedään pois.

Kersantti astuu miinaan ja hänen osiaan sataa lähellä olevien päälle -tapaus on kuvattu videolle, joka on ladattu arabialaiselle YouTuben vastineelle.

Sitten sotilaat palaavat samaan taloon seuraavana yönä. Amerikkalainen sotilas pitää irakilaisen naisen käsiä selän takana. Painaa hänet portaille mahalleen ja vetää housunsa alas. Kamera kuvaa naisen säikähtäneitä kasvoja, nainen huutaa ja itkee. Naapurihuoneessa ammutaan pari sarjaa rynnäkkökiväärillä. Naisen äiti ja isoisä ovat kuolleet. Sotilas nauraa ja kuiskaa tämän korvaan: "Perheesi on mennyt pois, kukaan ei enää tule". Nainen ammutaan portaille kunhan jokainen sotilas on lauennut tämän sisään.

Päähenkilö kaapataan irakilaiseen pakettiautoon ja kohta arabiankielisellä nettisivustolla näytetään videota, jossa sotilaan pää leikataan irti kuin teurasvasikalta. Mies korisee polvillaan ison veitsen sahatessa kurkkua auki.

Raiskausreissulla mukana ollut yrittää tehdä asiasta julkista. Armeijan tutkijat kääntävät mustan valkoiseksi ja haukkuvat hänet pystyyn. Isä, upseeri ja veteraani, kehoittaa pitämään turvan kiinni.

Elokuva päättyy ystävien tivatessa lähiöpubissa sotasankarilta sotajuttuja. Mies itkee ja kertoo tarinan, jossa sotilaat raiskaavat 15-vuotiaan tytön ja tappavat tämän äidin ja isoisän. Eikä hän tehnyt mitään estääkseen. Mies sanoo, että ei tiedä miten pystyy elämään sen asian kanssa. Mies itkee. Kaverit ovat hiljaa, kunnes joku huutaa: "Hei! Täällä on sotasankari Irakista!" Koko baari hurraa ja osoittaa suosiotaan taputuksin ja huudoin. Miehen vaimo näyttää hämmentyneeltä. "Smile Paul. I take a picture!" ystävä toteaa.

Katsomossa on täysin hiljaista.

Ja jos jollakulla oli vielä mukavaa, niin Palma on laittanut loppuun aitoja (ja pari lavastettua) kuvia Irakista. Viimeisessä kuvassa 15-vuotias tyttö alapää paljaana, jalat levällään, silmät ja suu auki kuin pumpattavalla barbaralla -ammottava luodinreikä päässään.

Kaikkia valoja ei sytytetä, yleisö poistuu täysin hiljaa. Kukaan ei taputa. Minun tekisi mieli taputtaa, mutta en kehtaa ja pidän sitä muutenkin turhana, koska Palma ei kuulisi sitä kuitenkaan.


Päivän toinen taidepläjäys on pyörinyt noin 15 minuuttia kun elokuva pysäytetään ja valot sytytetään. Kino Engeliin marssii poliisipartio ja nuori pariskunta. Tilanne aiheuttaa yleisössä huvittunutta naurua. Itse en ole elokuvataiteen opiskelija, enkä muutakaan korkeakulttuurista koulutusta saanut, joten en luonnollisestikaan ymmärrä tilanteen ironiaa. Nainen osoittaa yhtä miestä yleisöstä ja sanoo, että: "Toi". "Selvä, lähdepä mukaan" poliisi toteaa ja vastaa esitettyyn pakolliseen kysymykseen: "Se selviää kyllä". Yleisö nauraa, enkä edelleenkään ymmärrä, mikä huvittaa. "Hyvää elokuvailtaa" toinen poliisi toivottaa ovelta. Valot sammuvat ja elokuva jatkuu, siinä oltiin juuri leikkaamassa päähenkilön äidin varvasta irti.

Väkivaltaisen, Thainyrkkeilyn ympärille rakentuvan, elokuvan tappelukohtauksissa monet nauravat, ja ei, taaskaan en ymmärrä. Tosin itse repeän nauramaan kohtauksessa, jossa sankarin kimppuun hyökkää kuusi miestä Samuraimiekkojen kanssa, kohtauksessa joka on täysin selvästi varastettu Kill Bill -elokuvasta. Sankari ottaa pistoolin ja ampuu päälletulijat. Kukaan muu ei tunnu tajuavan vitsiä.

Sen sijaan elokuvan lopussa on lukuisia "pieleen menneitä" kohtauksia, joissa osa näyttelijöistä on aivan selvästi vakavasti loukkaantuneita -siis ihan oikeasti loukkaantuneita ja yleisö ulvoo naurusta. Eniten naurattaa kohtaus, jossa päähenkilölle laitetaan niskatukea ja häntä kannetaan ambulanssiin. Minua vituttaa. En ymmärrä kuinka boheemi minun pitäisi olla, että ymmärtäisin toista ihmistä kohtaavan aidon kivun sisältämän humoristisen latauksen.

Joka tapuksessa kaikki, paitsi minä, taputtavat ja poistuvat iloisesti jutellen.

Ihmisen lyömisen eroavaisuuksista.

Ystäväni T ottaa minua rinnuksista kiinni yhdellä kädellä ja kehoittaa irrottautumaan. No, eihän se tietenkään onnistu: Painopiste on pidemmän T:n puolella, samoin kymmenen vuotta budosalilla kivikovaksi väännellyt nivelet, sekä puhdas lihasmassa. Liike, joka keskivertotreenikaverin saa ulvomaan kivusta, ei hetkauta T:tä mitenkään. Tilanne lukkiutuu varsin nopeasti ja kadulla olisin jo saanut pahasti turpaani.

Pohdiskelen asiaa ja mieleeni tulee ajatus, jota olen aiemminkin kehitelyt: Budolajit vs. itsensä puolustaminen. Paljon parjattujen israelilaisten kehittelemä Krav Maga lähtee ajatuksesta, jossa ensimmäinen erä, ehkä koko kamppailu, on jo hävitty kun vastustaja roikkuu takinrinnuksessa kiinni. Oletuksena on, että Krav Maga -tekniikka alkaa jo kun vastustaja on vielä oman tekniikkansa puolivälissä tai vasta aikoo sen aloittaa: Nouseva ja kohti tuleva käsi = isku kurkkuun tai kämmenpohjalla nenän alle. Aina toimiva vaihtoehto on navakka, nostava potku, munille. Ei niinkään mukavan ryyppyillan "irrottautumistekniikka", mutta toivottavasti toimii kadulla, narkomaanin yrittäessä "lainata" rahaa. Mikäli rinnuksissa ollaan kiinni, ei siitä edes yritetä irti, vaan päinvastoin pidetään toisella kädellä vastustajan käsi paikoillaan, astutaan askel eteenpäin ja survaistaan kyynärpää vastustajan naamaan ja paluupostissa vasaralyönti korvanseudulle -toistetaan niin kauan että ote irtoaa... Tätä ajattelua olen koittanut omaksua jo 90-luvulla pari vuotta ja tällä vuosituhannella kohta vuoden. Sitä ennen omaksuin kolmisen vuotta budofilosofian mukaista lähestymistapaa asiaan. Sen peruja lienee edelleenkin jonkinlainen käsitys ihmisen nivelten liikeradoista. Budolajeille on ominaista liike ja siihen suunniteltu vastaliike -toki lajit sisältävät paljon muutakin, mutta Krav Maga eroaa tässä kohden oleellisesti budosta siten, että uhkaksi koettuun liikkeeseen vastataan liikkeen torjumisella ja täysin samanaikaisella vastaliikkeellä. Onnistuessaan toinen käsi pyyhkäisee syrjään takinlievettä tavoittelevan kouran, samalla kun toinen käsi lähtee vastaan, maalinaan kurkun seutu, silmät, nenänalus jne. Reilu peli kuuluu kehään ja tatamille -itsensä puolustaminen on selviytymista kaikin keinoin. Ajatusta siitä, että toista saa ja pitää lyödä, jos se sitä erikseen kerjää. Käräjillehän siinä päädytään, mutta se on ainakin minusta sairaalaa miellyttävämpi paikka.

Tosin tuota kaikkea on budossakin ja se tietenkin toimii loistavasti, kun treenivuosia on takana tarpeeksi, mutta budo on myös paljon muuta, filosofia, elämäntapa ja sen kaiken muun ei saa antaa hämätä itseään, silloin kun on aika selviytyä -silloin ei väännellä, vaan lyödään ja lujaa.

"Hey, let's be careful out there!"

Kerrankin rantaruotsalaisten oma kanava tarjoaa jotain katsottavaa: Legendaarinen, kuvitteellisen Hill Streetin poliisiaseman arkea seuraava sarja, Hill Street Blues uusitaan. Viimeksi kun moinen kulttuuriteko tehtiin olin armeijassa ja ehkä aika ei vielä ollut muutenkaan kohdaltani täysin kypsä.

Niitä hyvin harvoja positiivisia lapsuusmuistojani oli se kun faija antoi katsoa Hill Streetiä, muistaakseni keskiviikkoisin, jolloin minun luonnollisesti piti keplotella itseni keinolla millä hyvänsä "neloseen", faijan luo yöksi. Olin kutakuinkin kahdeksanvuotias, kun aloin rakentaa omaa maailmankuvaani ja oikeustajuani tuon kuvitteellisen, Yhdysvaltojen pohjoisosissa sijaitsevan teollisuuskaupungin poliisien opastuksella. Sarjahan kuvattiin Chicagossa ja Hill Streetin autot oli maalattu kuten Chicagon autot todellisessa elämässä, mutta tuollaisille asioillehan nyt ei silloin paljoa painoa laittanut. Viehtymykseni roskaisiin syrjäkujiin, rähjäisiin teollisuuskiinteistöihin, takapihoihin ja ns. "elämän nurjaanpuoleen" ja siihen liittyvään kaupunkilaisromantiikkaan lienee alkanut tuosta sarjasta.

Ainakin näin aikusempana sitä katsoessaan on hyvin helppoa havaita niitä asioita, jotka aiheuttavat oudon läikähdyksen jossain mielen perukoilla. Sen saman, jonka tunsin aina Itiksen aikoina, noustessani Turunlinnantieltä portaita Tallinnanaukiolle kohdassa, jossa suuret tuulettimet pyörivät ja josta näkee suoraan metroradalle. Vaikutelma sen kuin tehostui, mikäli metro sattui kolistelemaan juuri ohi ja joku spurgu makasi portaiden alla... Varsinainen Bronx fiilis... Kiinnostuinkohan graffiteistakin tuon saman kaupunkiromantiikan takia? Hmm, olisi todellakin pitänyt aloittaa psykologian opinnot.

Hill Street on kuitenkin THE poliisisarja. Siihen pohjautuvat kaikki muut -se loi kokonaan uuden kerronnanlajin tv-sarjoihin: Jatkuvan, koko ajan etenevän päätarinan ja joka jaksossa tapahtuvia pikkutarinoita. Päähenkilöiden elämää seurataan kattavasti työssä ja vapaalla. Kuulostaa tutulta, mutta silloin se oli uutta, Hill Streetistä se lähti, vasta myöhemmin tulivat NYPD Blue, Sairaalan syke yms. menestyssarjat samalla konseptilla.

Ylikomisario "Pizzamies" F.Furillo, piirin päällikkö oli suoraselkäinen, pienipalkkainen kaupungin virkamies, joka kanitti rannekellonsa voidakseen maksaa elatusmaksut exälleen. Belker: "Istu alas, vai pidätkö enemmän sisäisestä verenvuodosta?" Lähinnä pultsarilta näyttävä siviilikyttä murisi, irvisteli ja puri kiinniotettuja, Howard -legendaarinen, kaikkien SWAT -miesten isä piippuineen ja silmälaseineen, jäi kerran jumiin purkutaloon ja koki melkoisia flashbackejä Vietnamin viidakoista, Renko "hiukan" lyhytpinnainen cowboy filosofisemman Hill:in parina (lähes kaikissa poliisisarjoissa sittemmin toistunut asetelma), J.D. aina tiptop-puvussa kulkeva naistenmies järkyttyi kerran huoraoperaatiossa kun sutenööri tarjosi hänelle vain pumpattavaa barbaraa panokaveriksi ja olisi pitänyt vielä maksaakin (saakohan nykyään jonkun syytteen, jos antaa lapsensa katsoa tuollaista sarjaa) ja luonnollisesti Sal Benedetto sekä Norman Buntz a.k.a Andy Sipowitz (Dennis Franz kaikissa noissa rooleissa) -(jenkki)kytän karikatyyri: Oikeudenmukainen, tarvittaessa häikäilemätön, lähes juoppo, pohjimmiltaan pehmo ja aina niin suoraselkäinen.

Ah, on se vaan niin hienoa, että kaikenmaailman huttupaskasarjat maksaa nykyään niin paljon, että kannattaa ennemmin pyörittää yli 20 vuotta vanhaa kelaa...

Seitsemän vuotta.

Yhdysvaltain presidentti muistutti minua tänään ystävällisesti siitä, että juuri tänä päivänä on kulunut seitsemän vuotta siitä kun olin uudessa kotikaupungissani, uusien tehtävieni ja yksikköni innostamana sekä hämmentämänä, rymistelemässä bussilla mukulakivikatua ylös, kun siinä suunnilleen Showroomin kohdalla huomioni kiinnittyi bussinkuljettajan kuuntelemaan radiolähetykseen: New York:issa ilmeisesti pienkone on törmännyt ilmeisesti vahingossa WTC:n toiseen tornitaloon...

Asian outouden herättämän mielenkiinnon takia avasin kotiin päästyäni TV:n ja totesin nopeasti, että ihan pienkoneen törmäyksestä ei tainnut olla kyse. Soitin ystävälleni T:lle ja näimme hetken kuluttua molemmat kun toinen tornitalo peittyi valtavaan savu- ja tomupilveen. "Näitkö?" Kysyin epäuskoisena, "Sortuuko se?" T henkäisi. "En tiedä, odota, vittu, ei siinä ole enää mitään! Se sortu! Ei jumalauta!" Tajusimme molemmat samalla hetkellä, että maailma ei enää ollut se sama, johon olimme aamulla heränneet.

Home (sweet) HOME

Minut on sijoitettu eri yksikköön kuin se, mikä palkkani maksaa. Se yksikkö, jonka organisaatioon kuulun ja jonka pussista palkkarahani tulevat, sijaitsee vanhassa, punatiilisessä patruunatehtaassa, jonka oven editse on kulkenut tavarajunille tarkoitetut junaraiteet. Alue oli silloin muinoin epämääräistä työläiskaupunginosaa -nyt kalleimpia tonttimaita kantakaupungissa. Katutason tsekkiläistä olutbaaria lukuunottamatta koko talo on täynnä erilaisia valtion virastoja. 90-luvun puolivälissä silloinen ulkomaalaisvirasto joutui lähtemään tiloista homeongelmaa pakoon. Tilanne oli dramaattinen: Perjantaina henkilökunnalle oli ilmoitettu, että maanantaina tiloihin ei ole mitään asiaa, jos arvostaa henkikultaansa. Koko talo remontoitiin.

Myöhemmin kolme alinta kerrosta miehitti saman ministeriön alainen toinen virasto, meidän tilamme tulivat ylimpään kerrokseen. Niihin tiloihin tutustuin ensimmäisen kerran vapaaehtoistyöni koulutuksen yhteydessä joskus 1999. Sittemmin kävin oman ammatillisen peruskoulutukseni samoissa tiloissa. Silloin jo herkimmät oireilivat -vuosina 2000 - 2001. Heitä pidettiin luulosairaina. Koulutusyksikkö muutti pois ja tilalle tuli se, jonka palvelukseen olin astuva 2005 syksyllä, kun palasin Tampereen retkeltäni. Onnekseni työhuoneeni ei kuitenkaan sijainnut tuossa kirotussa rakennuksessa.

Tämän viikon maanantaina tilat asetettiin työsuojelumääräyksellä käyttökieltoon. Avaruusasuiset miehet saapuivat repimään seiniä auki, kolme työntekijää on saikulla homealtistuksen vuoksi ja he ovat saaneet ehdottoman kiellon astua jalallaan ko. rakennukseen. Muutamille on puhjennut astma niinä vuosina kun he ovat talossa työskennelleet ja tämä lienee vasta alkua.

Esimiestason kriisijohtokyvyt testattiin kerralla. Miten hoidetaan tiedotus niille, jotka ovat lomilla, vapailla, työmatkoilla? Mistä uudet tilat? Miten tietoturva varmistetaan? Miten tavarat siirretään? Miten estetään homeen siirtyminen tekstiilien, ihmisten ja tavaroiden mukana uusiin tiloihin? Miten evakuoidaan ne tilat, joissa on laitteita, joita ulkopuoliset eivät saa nähdä? Mitä vittua yleensäkin ottaen pitäisi tehdä? Tänne ei kuitenkaan voi jäädä enää hetkeksikään...

Noh, hehän tulivat kaikki samaan taloon minun kanssani. Oma osastoni siis. Muut hajautettiin pitkin poikin paikallisyksiköihin.

Kolme vuotta olen elänyt kuin pellossa: Sijoitusyksikköni esimies ei ole tiennyt missä olen, koska on luullut organisaatioyksikköni esimiehen määränneen minut johonkin ja päinvastoin. Lopputulos on ollut valtioduunarin unelma: Olisin voinut jäädä kotiin nukkumaan, ilman että kukaan olisi huomannut mitään. Näin en tietenkään ole tehnyt, koska olen vastuuntuntoinen paskiainen -päinvastoin: Minulla on kulunseuranta-avain molempiin yksikköihin.

Nyt kaikki ne esimiehet, joiden vain voin kuvitella tekemisiäni seuraavan, ovat kanssani samalla käytävällä. Ja sen kyllä huomasin jo tänään käsittämättömien nakkien määrän räjähdysmäisenä kasvuna... Perkeleen HOME!