K on muuttanut. Muutti sitten tänne, mistä olen kotoisin. Mukavaa, mutta outoa. K:n parvekkeelta näen sen kiven, jonka päällä odotin perhepäivähoidon jälkeen iltaisin vanhempia noutamaan minut kotiin. Joskus taisin unohtuakin sen kiven päälle, kun vanhempani olivat sopineet hommat jotenkin kätevästi ristiin ja olivat molemmat jossain muualla. Takapihalla kulkee se pururata, jossa liikunnanopettaja nöyryytti minua ala-asteella (ja ylä-asteella ja lukiossa).
Muistan viereisen talon polun kivilaattojen halkeamat ja kohoumat, tuossa kaaduin pyörällä ja löin pääni -tuon talon lehtilaatikosta löytyi aina pornolehtiä (mikähän ihmeen pervo sielläkin oikein asui).
Tuolla oli se vihainen koira. Tuolla asuin elämäni ensimmäiset kuukaudet, tuon kallion päällä kinastelin vaarin kanssa pikkuauton hallinnoinnista, tuolla oli faijalla autotalli, jossa söin liikaa Fisherman´s Friendejä ja otin itkupotkuraivarit kun faija ei antanut minun auttaa auton korjauksessa ihan niin paljon kuin olisin halunnut. Faijalla oli hauska, vihreä "tipparellu", jonka vaihdekeppi lähti irti tuossa mäessä ja tilanne oli aika tiukka (tosin minusta vain hauska), auton nokassa oli Ressu koppinsa päällä, lentäjän lasit päässään, punainen kaulahuivi tuulessa hulmuten. Tuossa opettelin hiihtämään -noin sadan metrin päässä K:n kotoa.
K:n pavekkeelta näkee sinne, missä ryyppäsin ensimmäisen kerran. Ennen Urheilukentälle kokoontui koko lähiseudun nuoriso, nyt se on aidattu. Sen takana on syvästi vihaamani luistelu- ja lentopallokenttä. Uutenavuotena siellä ammuttiin raketteja ja koska silloin pommit olivat vielä kunnon pommeja joku aina loukkaantui vakavasti.
Paras ystäväni asui tuolla -pelasimme Silent Service -sukellusvenepeliä Commodore 64:lla. Tuossa kuulin kylmän sodan vuosina maastopukuisten upseerien puhuvan, että: "Se on kaksikymmentä minuuttia kun koneet on Helsingin päällä, siitä kun ne Tallinnasta nousee". Opin, että elin rajakaupungissa -rautaesirippu ei ollut jossakin "Euroopassa" tai satojen kilometrien päässä. Rautaesirippu oli Harmajan eteläpuolella, muutaman kymmenen kilometrin päässä. Etelässä ei ollut mitään -vain nimetöntä, muodotonta, punaista uhkaa -joka siis voisi olla täällä kahdessakymmenessä minuutissa. Se oli se sama uhka, jota vastaan vaari oli sotinut ja jonka takia se edelleen heräsi omaan huutonsa mökillä, rauhallisina kesäöinä.
Lähiö oli eristynyt, tänne johti ja johtaa vain kaksi tietä, mutta silti tämä on lähellä Helsinkiä, siksi täällä pidettiin vuosittain paljon kertausharjoituksia. Tuota muuntamoa valvoivat isäni ikäiset sotilaat ja tuosta juoksivat paljon nuoremmat, ruotsia puhuvat sotilaat yhtenä linjana eteenpäin kohti puhdistamoa, josta hetken kuluttua kuului kovaa laukaustenvaihtoa, Pasien kolonnat kiitivät vinhaa vauhtia kohti vanhaa telakkaa. Mutsi sanoi, että siellä niillä oli salainen varasto, jollaisia oli kautta koko Pääkaupunkiseudun (myöhemmin SPOLlina opin, että niinpä olikin). Isosaaren rannikkotykkien kumu oli lapsuuteni ääniä. Mutsi aina sanoi, että kivahan se on, että ne on suomalaisia jotka ampuu. Nykyään sitä ei juurikaan enää kuule.
Ennen täältä mentiin bussilla keskustaan -se oli aina helvetillinen operaatio ja siihen ei ihan pikkujuttujen takia ryhdytty. Matkalla ohitettiin pelto, jolla laidunsi lehmiä -siinä on nyt Itäkeskus. Yhdellä tällaisella bussimatkalla näin elämäni ensimmäisen neekerin -suunnilleen sillä kohdalla missä nykyään olen töissä. Muistan vieläkin hämmästykseni: "Äiti, miksi toi on noin oudon värinen?!"
Tuolta parvekkeelta hyppäsi se tyyppi hirttosilmukka kaulassaan ja veri roiskui pitkin valkoista seinää -me kakarat tultiin paikalle juuri kun heiluriliike vaimeni. Tuolla oli paikallispoliisin toimisto ja tuon uimahallin tuohon altaaseen se kuoli, kun hyppäsi pää edellä. Sen jälkeen ei tullut uutta poliisia. Tuon kemikaliokaupan takapuolen ikkunoissa oli alusvaatemainoksia, joita käytiin tirkistelemässä muka salaa.
Tuolla oli mustalaisten mökki -ennen kuin ne sen polttivat kännispäittensä. Tuolla oli Kansallis-Osake-Pankki, josta sai aina Hakki-lehden ja säästöpossun kun vain meni pyytämään ja ne jakoi palkintoja koulun kilpailuihinkin.
Perunavarkaissa käytiin pellolla, joka oli noiden talojen alla. Noiden talojen alle jääneellä hiekkamontulla leikittiin ja pelättiin "isojen poikien" tulevan, vaikka ne eivät koskaan tulleet, eikä kukaan ollut koskaan joutunut niiden uhriksi. Syynä pelkoon oli kaiketi vain paikan täydellinen hiljaisuus ja se että se oli piilossa ja katveessa kaikkiin suuntiin.
Ihan kaatopaikan vieressä asui eräs poika, joka halusi olla ystäväni, mutta minä pidin häntä sosiopaattisena ja jotenkin epäilyttävänä. Myöhemmin Itiksen parkkihallissa kohdatessamme hän valitti että kun vaan saisi jostain töitä, mutta kun ei saa, niin pakko on kiskoa kaljaa.
Lähdin täältä kun olin kahdeksantoista. Aamuaurinko paistoi kellertävänä rappukäytävään, mutsi nukkui vielä. Lähdin kohti Rautatieasemaa ja sieltä Hämeenlinnaan varusmieheksi, palatakseni myöhemmin sille samaiselle puhdistamolle hyökkäämään, puolustamaan ja vartioimaan...
Muistoja on paljon -helvetisti ja niitä tulee koko ajan lisää mieleen. En uskonut enää ikinä palaavani tänne, koska täällä oli lapsuus -ei aikuisuus. Silti tuntuu siltä kuin olisin enemmän kotona kuin aikoihin. Silti tuntuu oudolta. Totuttelu ja uusien muistojen syntyminen ottaa aikansa. Toivottavasti K:n pinna kestää.
.JPG)
