Koti

K on muuttanut. Muutti sitten tänne, mistä olen kotoisin. Mukavaa, mutta outoa. K:n parvekkeelta näen sen kiven, jonka päällä odotin perhepäivähoidon jälkeen iltaisin vanhempia noutamaan minut kotiin. Joskus taisin unohtuakin sen kiven päälle, kun vanhempani olivat sopineet hommat jotenkin kätevästi ristiin ja olivat molemmat jossain muualla. Takapihalla kulkee se pururata, jossa liikunnanopettaja nöyryytti minua ala-asteella (ja ylä-asteella ja lukiossa).

Muistan viereisen talon polun kivilaattojen halkeamat ja kohoumat, tuossa kaaduin pyörällä ja löin pääni -tuon talon lehtilaatikosta löytyi aina pornolehtiä (mikähän ihmeen pervo sielläkin oikein asui).

Tuolla oli se vihainen koira. Tuolla asuin elämäni ensimmäiset kuukaudet, tuon kallion päällä kinastelin vaarin kanssa pikkuauton hallinnoinnista, tuolla oli faijalla autotalli, jossa söin liikaa Fisherman´s Friendejä ja otin itkupotkuraivarit kun faija ei antanut minun auttaa auton korjauksessa ihan niin paljon kuin olisin halunnut. Faijalla oli hauska, vihreä "tipparellu", jonka vaihdekeppi lähti irti tuossa mäessä ja tilanne oli aika tiukka (tosin minusta vain hauska), auton nokassa oli Ressu koppinsa päällä, lentäjän lasit päässään, punainen kaulahuivi tuulessa hulmuten. Tuossa opettelin hiihtämään -noin sadan metrin päässä K:n kotoa.

K:n pavekkeelta näkee sinne, missä ryyppäsin ensimmäisen kerran. Ennen Urheilukentälle kokoontui koko lähiseudun nuoriso, nyt se on aidattu. Sen takana on syvästi vihaamani luistelu- ja lentopallokenttä. Uutenavuotena siellä ammuttiin raketteja ja koska silloin pommit olivat vielä kunnon pommeja joku aina loukkaantui vakavasti.

Paras ystäväni asui tuolla -pelasimme Silent Service -sukellusvenepeliä Commodore 64:lla. Tuossa kuulin kylmän sodan vuosina maastopukuisten upseerien puhuvan, että: "Se on kaksikymmentä minuuttia kun koneet on Helsingin päällä, siitä kun ne Tallinnasta nousee". Opin, että elin rajakaupungissa -rautaesirippu ei ollut jossakin "Euroopassa" tai satojen kilometrien päässä. Rautaesirippu oli Harmajan eteläpuolella, muutaman kymmenen kilometrin päässä. Etelässä ei ollut mitään -vain nimetöntä, muodotonta, punaista uhkaa -joka siis voisi olla täällä kahdessakymmenessä minuutissa. Se oli se sama uhka, jota vastaan vaari oli sotinut ja jonka takia se edelleen heräsi omaan huutonsa mökillä, rauhallisina kesäöinä.

Lähiö oli eristynyt, tänne johti ja johtaa vain kaksi tietä, mutta silti tämä on lähellä Helsinkiä, siksi täällä pidettiin vuosittain paljon kertausharjoituksia. Tuota muuntamoa valvoivat isäni ikäiset sotilaat ja tuosta juoksivat paljon nuoremmat, ruotsia puhuvat sotilaat yhtenä linjana eteenpäin kohti puhdistamoa, josta hetken kuluttua kuului kovaa laukaustenvaihtoa, Pasien kolonnat kiitivät vinhaa vauhtia kohti vanhaa telakkaa. Mutsi sanoi, että siellä niillä oli salainen varasto, jollaisia oli kautta koko Pääkaupunkiseudun (myöhemmin SPOLlina opin, että niinpä olikin). Isosaaren rannikkotykkien kumu oli lapsuuteni ääniä. Mutsi aina sanoi, että kivahan se on, että ne on suomalaisia jotka ampuu. Nykyään sitä ei juurikaan enää kuule.

Ennen täältä mentiin bussilla keskustaan -se oli aina helvetillinen operaatio ja siihen ei ihan pikkujuttujen takia ryhdytty. Matkalla ohitettiin pelto, jolla laidunsi lehmiä -siinä on nyt Itäkeskus. Yhdellä tällaisella bussimatkalla näin elämäni ensimmäisen neekerin -suunnilleen sillä kohdalla missä nykyään olen töissä. Muistan vieläkin hämmästykseni: "Äiti, miksi toi on noin oudon värinen?!"

Tuolta parvekkeelta hyppäsi se tyyppi hirttosilmukka kaulassaan ja veri roiskui pitkin valkoista seinää -me kakarat tultiin paikalle juuri kun heiluriliike vaimeni. Tuolla oli paikallispoliisin toimisto ja tuon uimahallin tuohon altaaseen se kuoli, kun hyppäsi pää edellä. Sen jälkeen ei tullut uutta poliisia. Tuon kemikaliokaupan takapuolen ikkunoissa oli alusvaatemainoksia, joita käytiin tirkistelemässä muka salaa.

Tuolla oli mustalaisten mökki -ennen kuin ne sen polttivat kännispäittensä. Tuolla oli Kansallis-Osake-Pankki, josta sai aina Hakki-lehden ja säästöpossun kun vain meni pyytämään ja ne jakoi palkintoja koulun kilpailuihinkin.

Perunavarkaissa käytiin pellolla, joka oli noiden talojen alla. Noiden talojen alle jääneellä hiekkamontulla leikittiin ja pelättiin "isojen poikien" tulevan, vaikka ne eivät koskaan tulleet, eikä kukaan ollut koskaan joutunut niiden uhriksi. Syynä pelkoon oli kaiketi vain paikan täydellinen hiljaisuus ja se että se oli piilossa ja katveessa kaikkiin suuntiin.

Ihan kaatopaikan vieressä asui eräs poika, joka halusi olla ystäväni, mutta minä pidin häntä sosiopaattisena ja jotenkin epäilyttävänä. Myöhemmin Itiksen parkkihallissa kohdatessamme hän valitti että kun vaan saisi jostain töitä, mutta kun ei saa, niin pakko on kiskoa kaljaa.

Lähdin täältä kun olin kahdeksantoista. Aamuaurinko paistoi kellertävänä rappukäytävään, mutsi nukkui vielä. Lähdin kohti Rautatieasemaa ja sieltä Hämeenlinnaan varusmieheksi, palatakseni myöhemmin sille samaiselle puhdistamolle hyökkäämään, puolustamaan ja vartioimaan...

Muistoja on paljon -helvetisti ja niitä tulee koko ajan lisää mieleen. En uskonut enää ikinä palaavani tänne, koska täällä oli lapsuus -ei aikuisuus. Silti tuntuu siltä kuin olisin enemmän kotona kuin aikoihin. Silti tuntuu oudolta. Totuttelu ja uusien muistojen syntyminen ottaa aikansa. Toivottavasti K:n pinna kestää.

Kapitalisti tarjosi kahvit.

Joskus aiemmassa elämässä minulle opetettiin työläisen paikkaa oikein peruskapitalistin voimin. Olin nuori ja sikäli hedelmällistä maaperää, että ammensin vaikutteita kaikkialta ympäriltäni. Onnekseni olin jo silloin kyllin epäluuloinen, joten en tehnyt sitä varauksettomasti, vaan ennemminkin "elämän pelisääntöjä" haistellen. Jotkut vaikutteet olivat hyviä ja otin niistä opikseni, jotkut olivat vastenmielisiä ja ne menivät työkalupakissani lokeroon: "Ai, näinkös tämä meneekin".

Noh, aikojen alussa eräs epäillyttävän näköinen heppu (olkoon hän nyt sitten vaikka Herra P) perusti vartiointiliikkeen. Silloin halusin vielä uskoa ihmisiin ja olin ylpeä päästessäni uuteen hienoon firmaan töihin -kohteeseen, jonka tämä pieni ja sisukas turvallisuusalan yritys kaappasi isommaltaan (Herra P:n edelliseltä työnantajalta) ja muiden isojen nenän edestä. Myöhemmin tajusin, että kohteen kiinteistöpäällikkö -ja vartioinnista pääasiassa vastaava kaveri- oli Herra P:n tyttären miehen isä tai jotain muuta vastaavaa.

Noh, minä (ja me muut) olin/olimme tohkeissani/tohkeissamme ja kouluttauduimme uusiin tehtäviin -oli ihan monipäiväinen kohdeopastus, jossa oli voimankäyttöä ja vaikka mitä hienoa. Pomot eivät olleet pomoja, vaan "tiiminvetäjiä" -vähän niin kuin kavereita. Paitsi, että olivat pomoja. Palkkaan tuli heti pari markkaa lisää ja olin ihmeissäni näin ison tilin tehdessäni. Palkka oli noin 60% pienempi kuin nykyinen liksani, joten iloni oli näin jälkeenpäin ajatellen lähinnä liikuttavaa. Olimme kaikki niin pirun ylpeitä työnantajastamme ja hyviä, että kouluttauduimme vapaa-aikanamme ilmaiseksi kaikenlaisiin hommiin, joita kohteessa saattoi vastaan tulla. Puolihullu ryssä opetti meille henkilösuojausta sekä aseenkäyttöä ja visioi firman omaa VIP-osastoa. Myöhemmin tuttu KRP:n kaveri kehoitti ottamaan ko. herraan etäisyyttä. Silloin olin sen kyllä tajunnut jo itsekin...

Herra P patsasteli firman uusissa (pirun epäkäytännöllisissä, mutta herraskaisissa) releissä kauppakeskuksen käytävillä ja poisti malliksi jonkun onnettoman penkilläistujan -kuinka hieno esimies minulla onkaan -ajattelin. Johtaa joukkojaan edestä...

Aloitimme kohteessa 01.12. ja jo joululahjaksi kaikki saivat järkyttävän ison Fazerin suklaarasian -kyllä sitä kelpasi nuoren parin kotona esitellä ihanalle avovaimolle (joka osoittutui umpihulluksi skitsoksi). Enpä silloin vielä tiennyt, että tuollaiset saa firma vähentää verotuksessa. Seuraavana jouluna saimmekin kirjolohifileen ja punaviiniä (siis mitä vittua?!) ja sitä seuraavana jo täysin paskaa puolalaista suklaata, jota ei pystynyt edes syömään.

No niin, poliisiksihan sitä hinku oli -oli lukiot ja SPOL-koulutukset käyty ihan sitä varten ja nyt sitten yksityiseltä sektorilta mahdollisimman laajaa työkokemusta ja koulutusta ennen valtion leipiin siirtymistä. Ilmoittauduin Turvallisuusvalvojan erikoisammattitutkintoa suorittamaan -se oli uutta ja hienoa suomessa. Koulu vain oli Porvoossa -kolme kertaa viikossa, opetus oli ilmaista, mutta tentit, matkat ja oppikirjat maksoivat. Kysyin herra P:ltä, joskohan firma vaikka hiukan avustaisi taloudellisesti -ostaisi vaikkapa ne oppikirjat, kun ne maksoivat niin perkeleesti, voisin ne sitten antaa firman haltuun, kun en niitä enää tarvitsisi ja seuraava tutkintoa suorittava voisi niitä taas lainata. Herra P hämmentyi ja ei osannut yllätykseltään kuin nauraa -ilkeää kapitalistin naurua. Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, että työläinen on vain kuluerä.

Kurssilla opin, miten ala toimii -huoraamalla. Mitään, mistä ei joku maksa, ei tehdä. Töissä näin elämäänsä ja työhönsä kyllästyneitä poliiseja -ymmärsin, että en heidänkään joukkoonsa halua. Kävin kääntymässä sosiaalialan oppilaitoksessa ja totesin, että ei jumalauta mitä hippejä -ei ollut paikkani sielläkään. Palasin takaisin valvomoon, jossa näin/kuulin kuinka se mainittu puolihullu ryssä hakkasi asiakkaita ja muut nuoret turvallisuusalan ammattilaiset ottivat oppia -kuvittelivat, että kenttäoikeuden jakaminen olisi kauppakeskusvartijan päätehtävä. Tiettyyn rajaan asti olin samaa mieltä (pitäähän asiakkaalle antaa sitä, mitä se tilaa), mutta kun se raja tuntui ylittyvän viikoittain. Se tuntui ylittyvän poliisillakin ja maailmankuvani kääntyi taas päälaelleen. Pidin kyllä turvallisuusalasta, mutta en juurikaan ruohonjuuritasoon voimakkaasti liittyvästä väkivallasta ja sen jatkuvasta uhasta. Olisin ehkä pitänyt siitäkin, jos olisin mieltänyt saatavan korvauksen ja arvostuksen sen arvoiseksi, mutta kun palkalla ei elänyt ja päälle syljettiin jatkuvasti, alkoi maailma näyttää aika synkältä paikalta.

Saimme lisää tehtäviä koko ajan ja tuli aika jolloin kauppakeskuksen vartijat alkoivat kiertää naapurikiinteistössä tietyn ajan päivässä. Juuri alan hienoudet opittuani tajusin, että Herra P laskuttaa vartioinnista kauppakeskusta ja viereistä kiinteistöä, vaikka vartijat ovat niitä samoja, joita käytetään kauppakeskuksen puolella -eli viereinen kiinteistö ei saa "omia vartijoita" maksamallaan rahalla ja toisaalta kauppakeskus maksaa myös siitä ajasta, jonka vartijat ovat viereisellä tontilla. Kysyin Herra P:ltä, että onko tämä nyt ihan oikein ja Herra P vastasi: "Sinun kannattaa vaihtaa alaa, jos kirjanpito noin kovasti kiinnostaa". Herra P ei edes tajunnut kuinka oikeassa oli -enkä minäkään vielä silloin.

Siitä ei mennyt enää kauaakaan kun esitin eroilmoitukseni -olin silloin kyseisen kohteen yövuoron esimies ja Herra P:n mielestä tein ison virheen. Hän tarjosi kahvit firman toimiston vieressä olevassa kahvilassa ja ylimielisen itsevarmaan sävyyn kehoitti soittelemaan, kun olen katsellut tarpeeksi maailmaa.

Siitä on nyt kymmenisen vuotta -en ole soitellut.

Rote Armee Fraktion

»Koska me olemme kommunisteja, ja siitä, organisoituvatko ja taistelevatko kommunistit riippuu, saako terrori ja alistaminen aikaan vain pelkoa ja luovutusmielialaa vai vastarintaa, luokkavihaa ja solidaarisuutta; jatkuuko kaikki imperialismin merkeissä vai ei.»

Baader - Meinhof -ryhmä kärsi tappion, voittiko imperialismi ja kapitalismi? Ympärilleen katsoessaan löytää vastauksen.

Voidaanko ajatella, että yhden-kahden-kolmen vietnamin synnyttäminen maailmaan, sissisota kaupungeissa, tavallisten ihmisten keskellä ei ehkä sitten ollutkaan ihan se kaikkein toimivin ratkaisu? Oma urhautuminen ja provosointi, jotta sivistynyt länsivalta saadaan sortumaan loputtomaan voimankäytöön ja se saadaan näyttämään todelliset poliisivaltion kasvonsa ei ollut ihan loppuun asti ajateltua -vai oliko? Hävisikö RAF? Vai olemmeko me hävinneet? Emme jaksa enää kyseenalaistaa, emme ryhdy radikaaleihin toimenpiteisiin oman elämämme ja sen laadun parantamiseksi. Hyväksymme vallitsevan järjestelmän ja vertaamme sitä vielä huonompiin järjestelmiin ja olemme onnellisia siitä, että kyllähän meillä sentään hyvin menee -katsokaa nyt vaikka Venäjää... Tai jenkkejä -siinä vasta tyhmä kansa...

Niin... Työtä on niin helvetisti ja loppua ei näy. Ministeriö käskee vähentämään lisää -pitää tehostaa, pitää säästää, jotta ministereille saadaan enemmän palkkaa. Pitää antaa potkut vuosikymmenet nurisematta töitä tehneille, jotta osakkeenomistajat saavat enemmän rahaa kuin viime vuonna, pitää maksaa muiden maiden pankkien töpeksinnät ja levottomat lainojenannot, pitää pelätä vieraita jumalia ja kunnioittaa omaa -sitä ainoaa oikeaa. Pitää uskoa demokratiaan, vaikka se ei usko minuun, pitää omistautua työnantajalle ja uhrata sen edessä koko muu elämä, vaikka työnantaja vähänkin huonomman vuoden koittaessa myy duunit Kiinaan ja haistattaa työntekijöillä paskat. Yhteiskuntien merkittävin ero on siinä, onko yksilö valtion omaisuutta, vai ei. Meneekö työelämässäkin se merkittävin raja siinä, onko työntekijä firman omaisuutta, vai onko firma työntekijän omaisuutta ja sen aikaansaannos?

"Vuonna 1971 jopa 25 prosenttia alle 30-vuotiaista saksalaisista sanoi tuntevansa ainakin jossain määrin myötätuntoa Baader-Meinhof -ryhmää kohtaan."

Missä on nykyajan RAF? Missä ovat ne, jotka uskaltavat nousta vastustamaan sitä sortoa, jonka alle me olemme ajautuneet? Sitä sortoa, jonka me itse hyväksymme.

Onko mikään totuttu -ismi ratkaisu? Vai pitäisikö ihan lähteä siitä, että kaikki ihmiset alkaisivat kunnioittaa toisiaan ja luopuisivat jostain omastaan jonkun toisen hyväksi? Olisiko se ihan mahdoton ajatus?

Onnistuuko se ilman MP5:sta?

RAF ainakin onnistui näyttämään toteen, mihin länsimaakin pystyy, kun tuntee itsensä niin kovin uhatuksi, silloin kun jotkut eivät suostu alistumaan: Tunnetuimmat ryhmän jäsenet tekivät kaikki vankeudessa (tai jo kiinnioton yhteydessä) itsemurhan -ilmeisesti kuitenkin jonkun muun suosiollisella avustuksella.

Toisaalta; yllättääkö se nyt ketään enää nykyään? Onko yllättänyt ikinä?

No okei, eihän se tappaminen ole oikein, vaikka tapettava olisikin irstas porsas, kapitalistisika, joka on koko aikuisikänsä varastanut muilta, alistanut ja pettänyt. Eihän se oikein ole -eihän?

Vaikka mielesi tekisikin -vai mitä?

Pidetään ikävää Tallinnassa

Legendaarinen Tallinnan TYKY-retki on käsillä...

Jo lähteissään minulla on olo, että en oikein jaksaisi osallistua. IrishCoffee (jonka saan sillä ylijääneellä "laivarahalla") kohottaa hiukan mielialaa -vaikka tarjoillaankin pahvisesta kertakäyttömukista (kuinka alas varustamo oikein voi vajota?)

Hotelliin päästyämme -ja jo matkalla sinne- alkaa raivokas ryyppääminen. Itse haen rehvakkaasti Jamesonin R-Alkosta ja korkkaan sen suomalaiskansalliseen tyyliin jo kadulla. Boheemit kolleegani paheksuvat syvästi ja ovat teennäisen hämmentyneitä. Juopon, kärsivän taiteilijasielun esityksestäni katkeaa terä. Keskityn kuvaamiseen ja sekoiteviskien mollaamiseen.

Kiehtovia kaupunkikuvia tallentuu muistikortille kiitettävään tahtiin. Kollegani KB ja JH tuskastuvat, kun sukellan milloin mihinkin porttikäytävään kuvailemaan kiehtovia graffiteja -joita he eivät tietenkään edes huomaa. "Sinä katsot, mutta et näe -rakas Watson" -totean KB:lle ja hän irvistää tekoisälliseen sävyynsä.

Opastan keski-ikäiset työtoverini kummemmin kyselemättä, etukäteen tiedustelemaani isohkoon CD -kauppaan hämäräperäisten sivukujien kätköihin. Mukaan tarttuu Metsatöll, Forgotten Sunrise ja Terminaator. Ulkona pinkaisen vastapäiselle purkutontille kuvaamaan; KB ja JH näyttävät siltä kuin eivät oikein tietäisi, mitä tehdä.

Hyvän pihviaterian ja useamman punaviini- ja olutlasillisen jälkeen JH löytää hukatun kapinallisensa ja alkaa surkuttelemaan kuinka ei saanut Meatloafin kokoelmalevyä ostettua, vaikka se oli CD -formaatissa se samainen LP, jota hän nuorempana kuunteli. Yllytän hänet tekemään tämän suunnattoman, noin 7€:n sijoituksen ja hakemaan kyseisen levyn em. kaupasta, jos se kerran tekisi hänet onnelliseksi . Näin menetellään ja JH on silminnähden tyytyväinen vallattomuuteensa...

Hotellissa bilehuoneet määrittyvät hyvin nopeasti ja VH1:nen suoltaa musavideoita, joita vanhempikin polvi kykenee katsomaan -katu-uskottavuutensa säilyttäen. Keskustelemme siitä kuinka miehet jakautuvat tissi-, perse- ja säärimiehiin hyvin selkeästi. Erään naispuoleisen kollegan LL:n erehdyttyä huoneeseen, tenttaamme häneltä naisnäkökulmaa asiaan. LL ei ymmärrä keskustelua oikein ja alkaa selittämään luonteesta ja silmistä yms. täysin asiaankuulumattomasta. Huoneeseen törmää Vladimir, KL:n ystävä. Varsin mukava, ollakseen ryssä. Vladimir hämmentyy vallitsevasta keskustelusta ja poistuu viereiseen bilehuoneeseen.

(Alaikäisiä) lapsia omaavat naispuoleiset kolleegat intoutuvat vetämään Frööbelin palikoiden (junou: Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat, (polvet varpaat) x2 silmät, korvat ja vatsaa taputa pää, olkapää, peppu,polvet, varpaat, (polvet varpaat) -hengessä ja teeman mukaisesti samalla sävelellä: Tissit, perse, sääret, varpaat, tissejä purista, peppua taputa jne. jne.

Ruotsinlaivameininki jatkuu kunnes väistämättömän baarikierroksen on aika alkaa.

LL ja ML ottavat kadulla yhteen -saattelen LL:n lähimpään baariin viinilasilliselle. LL aloittaa hysteerisen itkukohtauksen (koska on huono ihminen ja miesystävä ei arvosta ja kenellekään ei kelpaa jne. jne.) ja taluttelen hänet hotelliin, noin klo 22:00. LL sammahtaa sängylle välittömästi ja poistun baariin, jossa JS nukkuu pöydällä, muiden ryypätessä tai tanssiessa sillä, Vladimir on edelleen ihmeissään (-ja selvinpäin), KB poistuu nukkumaan, KL selittää kuinka Vladimir ei voi käsittää, eikä muutkaan venäläiset, talvisotaa ja suomalaisten vapaudenrakkautta -eikä toisaalta sitäkään, miksi suomalaisten ei annettu olla rauhassa, HS tanssii kiihkeästi erään kollegan kanssa, jonka kelvollisuuden sänkykaverikseen hän on usein aiemminkin tehnyt hyvin selväksi. Seuraavaksi onkin HS:n vuoro lähteä talutuksessani kohti hotellia, samaan huoneeseen LL:n kanssa. Ennen lähtöäni lupaan JH:lle tulla vielä takaisin...

JH:n on vaikeaa pitää itseään enää hereillä baaritiskiin nojaillessaan, mutta sitkeästi tuo keski-ikäistyvä, neljän tenavan isä itseään valvottaa ja on päättänyt yksinkertaisesti pitää hauskaa, vaikka sitten hampaat irvessä. "J, sä tulit takaisin! Sä oot tosi reilu jätkä, että tuut pitään mulle seuraa!" JH ilmaisee halukkuutensa päästä tankobaariin ja häkeltyy silminnähden kun totean asiaa sen ihmeemmin arpomatta, että mennään vaan, jos kerran haluat. JH koittaa muodon vuoksi estellä, mutta on selkeästi varsin otettu kun talutan hänet lähimmän strippiklubin ovesta sisään.

Kaikenmoisissa tankobaareissa on tietenkin tullut oltua, joskus uteliaisuuttaan ja joskus työn takia, silti Tallinnan paikat ovat selkeästi vastenmielisimmästä päästä. Otan selvän, tietoisen riskin, taluttaessani JH:n sisään, koska mitä tahansa voi tapahtua ja JH:n kondis on sen verran heikko, että tiukassa paikassa hänestä ei olisi mitään apua. Otamme nurkkapöydän, jossa voin tarkkailla ympäristöämme edes hiukan paremmin. Langanlaihat pimatsut kävelevät catwalkia tangolle suorittamaan ohjelmanumeroitaan ja heidän olemuksensa ei suoraan sanottuna vastaa minun naisihannettani, joten alastomuus ei sinällään herätä mielenkiintoani, käsittämätön akrobaattinen lahjakkuus kyllä. Eräskin kampeaa aivan tangon yläpäähän ja pyörii siellä vinhasti vaakatasossa ympäri ja ympäri... Jäisi monelta muulta -mm. itseltäni- tekemättä. Tuijotan ihmeissäni. JH on lähes sanaton häkellyksestään. Liikuttavaa, miten vähällä keski-ikäiseen perheenisään saa tehtyä vaikutuksen. Ainokainen konflikti syntyy JH:n tunkiessa yhden ja kahden EEK:n seteleitä tanssijan stringien sisään -se ei todellakaan tee naiseen vaikutusta, vaan hän heittää ne JH:n naamalle ja kysyy, että tekeekö tämä hänestä pilkkaa... JH on ihmeissään, minä helpottunut, koska tiedän, että nyt meidät on leimattu perseaukisiksi paskiaisiksi ja saamme olla rauhassa. Hetken kuluttua, kun JH on saanut uteliaisuutensa tyydytettyä, poistumme... Vielä ovella ovimies on käsi ojossa tippiä vaatien -tippiä onkin saanut syytää oikealle ja vasemmalle koko ajan -silti ovimies on ehkä se henkilö jolle tippiä todellakin kannattaa antaa, varsinkin kun kukaan ei tiedä, missä olemme. Isken karpaasille 5€ kouraan ja hän vaikuttaa vilpittömän ilahtuneelta. Seuraavana päivänä JH maksaa osuutensa (itse asiassa vähän liikaakin) mukisematta ja tarjoaa minulle Irishcofeen.

K on lähettänyt tekstarin, jossa raportoi hankalasta ja raskaasta päivystysillasta. Mieleni tekee vastata, että sama täällä -ei vaan ollut liivejä päällä.