Alue on valtava, silti se on vain murto-osa alkuperäisestä. Kaikkialla on täysin hiljaista. Ainoa ääni on keskellä aukeaa kasvavan valtavan puun lehtien havina. Mietin, että puu oli varmaan samassa paikassa 61 vuotta sitten. Oliko sen lehtien ääni jo silloin, paljon pienempänä, ainoa lohtu ympärilleen asumaan joutuneille? Ainoa muistutus elämästä ja toivosta tässä kuoleman valtakunnassa.
Tällaisissa paikoissa minut valtaa aina outo tunne. Olisiko silloin kymmeniä vuosia sitten tällä samalla paikalla seisonut nälkiintynyt vanki osannut edes aavistaa, että jonain päivänä hyvinvoiva turisti pohjoisesta seisoo siinä, missä hän kohta kuolee? Kauhistelemassa hänen kärsimystään. Kuinka palavasti haluisikaan vaihtaa osia kanssani se onneton, jota revitään kahleissa tällä käytävällä kohti kuulusteluhuonetta tai nostetaan tuolle pöydälle ilman puudutusta tapahtuvia sairaan mielen tekemiä "lääketieteellisiä" kokeita varten. Mitä jos sellainen aikavääristymä olisikin mahdollinen - hetken näkisi vuosikymmenten läpi. Toipuisiko siitä koskaan? Keskelle kaasukammiota, alastomien naisten ja lasten joukkoon tupsahtaisi reppuselkäinen turisti, kamera olallaan. Hetken sukupolvet tuijottaisivat toisiaan ja sitten aika rientäisi eteenpäin ja kaikki painuisi menneisyyteen kuin outo uni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti