Pelon anatomia.

"Sä pelkäät!" Oli työtoverini hämmentävä huomautus. Herra K ei tee samaa työtä, eikä edes samassa yksikössä kuin minä, mutta olemme silti kollegoita ja työskentelemme samassa kerroksessa. Omaamme myös varsin yhteneväisen naismaun, joten olemme ystävystyneet. Työasiamme silti harvoin risteävät.

Jäin miettimään outoa huomautusta, se mikä minusta on ammattitaitoisuutta on toisen mielestä osoitus pelosta. K:n yhteystiedot ovat julkisia ja hän ei hetkeäkään epäile työasioidensa seuraavan häntä kotiin. Minä taas olen elänyt jo vuodesta 1996 salaisten henkilö- ja yhteystietojen maailmassa. Pelko on mielestäni ihan samanlainen kuin sekin "pelko", joka sai minut hankkimaan kotivakuutuksen. Ei, en usko, että asuntoni ikinä palaa, tai että sinne murtauduttaisiin. En usko joutuvani vakavaan tapaturmaan, en ehkä ihan usko sairastuvanikaan vakavasti (mutta siitä en enää ole ollenkaan niin varma). Silti minulla on koti-, sairaus ja tapaturmavakuutus. Onko se viisasta, vai pelkäänkö minä? Elänkö jotenkin huonommin, koska minulla on vakuutukset? Pelkäänkö elää? Ultra Bra laulaa, että: "Ei ehkä ole viisasta mennä katolle loikoilemaan..." Ei ehkä, mutta se voisi olla kivaa. Maj Karma laulaa, että: "ei sun kannata Mennä juhlimaan sen saman tyypin kaa, joka parin tuopin jälkeen alkaa päätään aukomaan".

Pitäisikö silti, jotta voisi osoittaa, että ei pelkää?

Kysymys on mielestäni absurdi. En enää osaisi edes elää niin, että kaikki tietoni olisivat kaikkien saatavilla. Olisi jotenkin alaston olo. Mikäli joku tulee kotiini mouhoamaan ja riehumaan vaikkapa siksi, että hän on kypsynyt työsuorituksiini, pidän sitä työtapaturmana ja olen harmissani, kun hän on päässyt niin pitkälle, mutta todennäköisesti vedän häntä silti turpaan. Kaasutan pippurisumuttimella, laitan käsirautoihin ja kusen hänen päälleen eteisen lattialla, johon olen hänet kiskaissut. Paikalle soitetulle poliisipartiolle selitän itku silmässä, että kuselle haiseva hullu hyökkäsi oven avattuani kimppuuni, tunsin nimenomaan oman koskemattomuuteni olevan pahasti uhattuna ja siksi olin oikeutettu hätävarjelutoimenpiteisiin. Käsirautoihin hänet laitoin siksi, että hän ei vahingoittaisi itseään enempää -vammat vaikuttivat minusta olevan kovin huolestuttavia jo kun hän karkasi ovensuusta kimppuuni.... Mikä lie, laitapuolen kulkija.

Ehkä minä sitten pelkään, mutta enpähän toisaalta ota myöskään turpaani. En ainakaan ihan ilmaiseksi.