Pimeyden ytimessä.

Alue on valtava, silti se on vain murto-osa alkuperäisestä. Kaikkialla on täysin hiljaista. Ainoa ääni on keskellä aukeaa kasvavan valtavan puun lehtien havina. Mietin, että puu oli varmaan samassa paikassa 61 vuotta sitten. Oliko sen lehtien ääni jo silloin, paljon pienempänä, ainoa lohtu ympärilleen asumaan joutuneille? Ainoa muistutus elämästä ja toivosta tässä kuoleman valtakunnassa.

Tällaisissa paikoissa minut valtaa aina outo tunne. Olisiko silloin kymmeniä vuosia sitten tällä samalla paikalla seisonut nälkiintynyt vanki osannut edes aavistaa, että jonain päivänä hyvinvoiva turisti pohjoisesta seisoo siinä, missä hän kohta kuolee? Kauhistelemassa hänen kärsimystään. Kuinka palavasti haluisikaan vaihtaa osia kanssani se onneton, jota revitään kahleissa tällä käytävällä kohti kuulusteluhuonetta tai nostetaan tuolle pöydälle ilman puudutusta tapahtuvia sairaan mielen tekemiä "lääketieteellisiä" kokeita varten. Mitä jos sellainen aikavääristymä olisikin mahdollinen - hetken näkisi vuosikymmenten läpi. Toipuisiko siitä koskaan? Keskelle kaasukammiota, alastomien naisten ja lasten joukkoon tupsahtaisi reppuselkäinen turisti, kamera olallaan. Hetken sukupolvet tuijottaisivat toisiaan ja sitten aika rientäisi eteenpäin ja kaikki painuisi menneisyyteen kuin outo uni...

Turhanpäiväinen älykkyys syö ihmistä rotan lailla.

Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon.
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita.
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin.
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää.

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni.
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli.
Pieni ja hento ote - siinä kaikki.

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä.
Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan.
Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa.
Mikä nämä yhdistää? Rakkaus suureen elämään.

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni.
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli.
Pieni ja hento ote - siinä kaikki.

Turhanpäiväinen älykkyys syö ihmistä rotan lailla.
Miten kaikki voi olla valmista, kun ei ole edes tehty mitään?
Miten niin jalat maassa? Oletko nähnyt kenenkään kävelevän ilmassa?
Pidän sinusta, siinä kaikki. Pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla?

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni.
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli.
Pieni ja hento ote - siinä kaikki.

Valoa ja pimeää, ei siin ole mitään luonnotonta.
Kummassakin laulussa hyvä tunne kasvaa ja kasvaa.
En pidä siitä, että siirtyminen vaatii mahtavia tekoja.
Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään.

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni.
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli.
Pieni ja hento ote - siinä kaikki.

Albumi: Aino - Vuosi: 1982

Dave "Isokynä" Lindholm on tehnyt ehkä parhaan suomenkielisen sanoituksen ikinä. Lähes jokainen lause on oma upea kielikuvansa. Eniten pidän tuosta: "Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään." Ensin sitä miettii, että WTF, mutta sitten muistaa sateen jälkeisen hiekkatien -auringon ensimmäiset säteet karkoittavat röyhkeydellään sateen viileyden, maasta nousee höyryä, sade vielä tuoksuu ilmassa ja tosiaan: Kauneus hehkuu ja kumartaa syvään...

Se mies on nero.

Missä laskeutunut on varjo teräksen.

Mutta aivan samalla hetkellä he kuulivat kumean tömähdyksen, joka tuntui lähtevän veden sisältä. Ja kohta perään toisen ja kolmannen. ... Ontto humina pyyhälsi luoteesta aamuautereen yli ja samalla hetkellä Ny ponnahti vedestä ylös kuin pyöriäinen ja huusi kaikin voimin: "Örön patteri saatana! Antaa tulla pojat!"...Kuusituumaiset iskeytyivät hurjasti tömähtäen veteen luodon länsilaidalla ja he saattoivat selvästi tuntea terävän iskun vatsanpohjassaan. Porilaisten marssia hoilaten he alkoivat vetää hiljalleen Dömaskäriä kohti..."Iskua ei kuulu, toistan: Iskua ei kuulu, oletteko saaneet viestini?" Ja kuin vastaukseksi Lahden tiedusteluun paukahti auer kahtia luodon päällä: Kuusituumaiset tulivat taivaan sinestä, ne iskeytyivät peruskallioon, jyrähtivät kuusi kertaa tasaisin välein, sirpaleet vihelsivät, kivi murskautui sepeliksi...Lahti kumartui radiolle ja ennätti tuskin tarttua puhekytkimeen kun koneet pyyhälsivät uudelleen majakkarakennuksen yli. Ne menivät niin matalalta että ilmavirta iski ikkunoista sisään...Ja sitten huusivat viholliset. Tuntui että ne vyöryivät kaikilta suunnilta pääsisäänkäynnille...Ruskeatakkiset miehet juoksivat pystyssä välittämättä enää edes suojautua. ... Sitten ilmassa taas humahti ja kuusituumaiset iskeytyivät rajusti jyrähtäen luodon eteläkärkeen. Kaksi ensimmäistä niistä putosi puolentoista metrin syvyiseen veteen ja ryöpytti valtavan vesipatsaan ilmaan. Seuraavat räjähtivät kalliolla; betonista valetun tasanteen kulma suojasi hyökkääjiä osittain, mutta sirpaleryöppy pyyhälsi laakana pääovelle saakka ja miestä alkoi laota kuin heinää. Vahingoittumattomat syöksyivät kauhuissaan sisään, osa tuli ovesta, toiset ikkuna-aukoista tallaten haavoittuneita jalkoihinsa..."Ryssä on sisällä!", karjaisi Räihä...

"Nousisipa nyt sää", sanoi Åkerlund hymähtäen. "Tulisi lounaasta kuin paholaisen ajamana ja lakaisisi luodon tyhjäksi. Huuhtoisi veren kiviltä ja toisi pöydänkorkuiset lahnat syvänteistä karikolle." "Se nousee, mutta myöhästyy" sanoi Bengtsson ja hänen äänensä kuulosti kuolleen miehen ääneltä. "On outoa, miten maailma keikahtaa päälaelleen muutamassa hetkessä"... "Vielä muutama päivä sitten me istuimme kalliolla ja haistelimme savua. Ja istu ja pala - eräänä yönä tulvahtaa laiturille valkonaamaisia miehiä monta veneellistä. Sitten tulevat perässä toiset miehet ja alkavat ampua kivisiä seiniä. Mitähän vielä mahtaakaan tapahtua minun Bengtskärilleni? Mitä pahaa tämä luoto ja majakka ovat tehneet kun niitä niin kaltoin kohdellaan? Mitä hyötyä on ampua lyhty sirpaleiksi ja jättää louhikkoinen merenkolkka pimeään? Eivätkö ne luule tarvitsevansa majakkaa jos kerran aikovat vallata kaikki nämä vedet?"

-Mikko Samulinen: Majakka vaikenee. Kustannusosakeyhtiö Tammi 1971

Näen kadulla barettipäisen miehen maastopuvussa keräyslipas kädessä. Kaivan lompakkoni esiin ja laitan neljä euroa lippaaseen. "Kiitos oikein paljon", ystävällinen nuori mies sanoo. "Eipä tosiaan kestä -halvalla pääsen", vastaa Kaartinjääkäri toiselle.

Viro, Aunus, Karjalan kaunis maa
yks suuri on Suomen valta.
Sen aatetta ei väkivoimat saa
pois Pohjan taivahan alta.
Sen leijonalippua jääkärien
käsivarret jäntevät kantaa
-yli pauhun, kenttien hurmeisten
päin nousevan Suomen rantaa.-

-Jääkärimarssi (katkelma), sanat: Heikki Nurmio / sävel: Jean Sibelius

Kasvoton sortokoneisto yössä.

Taiteiden yö ja vapaaehtoinen, etsivä erityisnuorisotyö jälleen liikkeellä.

Töölönlahden rannoilta purkautuu satoja ihmisiä kohti Rautatieasemaa ja ne, yleensä muut kuin perheelliset ja täysikasvuiset, jotka eivät vielä haluaisi lähteä kotimatkalle jäävät notkumaan kaljakasseineen pieninä ryhminä sinne tänne. Tässä massassa neljä oransseihin liiveihin pukeutunutta vapaaehtoista maleksii eteenpäin pimeitä katvepaikkoja MagLitella valaisten ja ympäristöä katseellaan haravoiden. Edestämme juoksee nuori poika ja lyö täydessä vauhdissa toista vastaavaa takaraivoon. Kuuluu kumea "kops" ja lyöjä loittonee jo takaisin tulosuuntaansa huutaen: "Älä vittu jauha musta enää paskaa!". Toinen pitelee hämmentyneenä päätään ja suoltaa solvauksia. Ei näy verta ja tajukin tuntuu olevan tallella -ei siis edellytä toimenpiteitä. Tapaus, jonka olen lähes kymmenvuotisen harrastukseni aikana nähnyt eri muodoissa kymmeniä kertoja. Kaikkialta kuuluu naurua, kiroilua, huutoja, vihellyksiä, rikkoutuvien pullojen onttoja mossahduksia (silloin kun pullo ei ole vielä täysin tyhjä) ja kirpeitä kilahduksia tyhjän pullon osuessa asfaltiin. Ympärillä velloo noin 14-19 vuotiaiden massa, joka nostaa sen keskellä kulkevien mieleen tietyn levottomuuden -ei ehkä pelon, mutta varautuneisuuden. Väkivallan haju leijailee kaikkialla ja missä tahansa saattaa yht'äkkiä puhjeta silmille paikallinen mellakka.

Edessämme kävelevä noin kaksimetrinen hujoppi, iältään max. 17v. viskaa puolityhjän kaljapullon alakautta, veltossa kaaressa etuviistoon oikealle kohti kolmen nuoren porukkaa. Pullo mossahtaa rikki yhden pojan jalkojen viereen. Heittäjä ei mitenkään erityisesti poikaa varonut, joskaan ei häneen nyt mitenkään erikseen tähdännytkään. Tapaus, jonka olen lähes kymmenvuotisen harrastukseni aikana nähnyt satoja kertoja.

Vastaan tulevasta kolmen poliisin jengistä naiskonstaapeli huuta: "Näittekö, kuka heitti?!" Ennen kuin muu ryhmä ehtii reagoimaan osoitan mustatakkista hujoppia, jota kaverinsa koittaa jo kovaa kyytiä saattaa syrjemmälle ja vastaan: "Tuo heitti". Poliisit ampuvat pojan käsiin kiinni molemmin puolin (tapaus, jonka näen lähes kymmenvuotisen harrastukseni aikana ensimmäistä kertaa) ja me koitamme maleksia ohi tilanteesta, me kun jäämme tänne vielä senkin jälkeen, kun poliisit ovat lähteneet. Toinen kontaapeli -mies- kuitenkin tarraa minua hihasta ja kysyy: "Tämäkö?" "Joo, juuri se" vastaan ja koitan jatkaa matkaani. "Anna sun yhteystiedot. Miten se heitti?" Selitän heiton kulun ja korostan, että teko ei vaikuttanut tahalliselta, vaan lähinnä välinpitämättömältä typeryydeltä. Kysyn muilta, onko meillä vielä operaation käyntikortteja. Ojennan yhtä yhteystietokorttia poliisille ja hän kysyy, olenko kortissa mainittu diakoni. Vastaan kieltävästi. Toisen nuoren (pullonheittäjän kaveri) hihassa roikkuva polliisisetä mouhuaa sivussa, että: "Tää heitti jotain maahan, onko sulla lamppua?" Kysymys oli kohdistettu minun kanssani kinaavalle konstaapelille, joka kaivaa SureFiren esille ja koittaa hiipuvien paristojen suomassa himmeän kellertävässä valossa tihrustaa maata lökäpöksyn ympäriltä. Avitan virkakoneiston osasia ladattavalla MagLitellani, joka valaisee kirkkaasti noin kolmen metrin halkaisijalta olevan alueen kosteaa asfalttia -mitään poisheitettyä ei kuitenkaan löydy. Konstaapeli lykkää kortin takaisin minulle ja sanoo: "Kirjoita siihen sun nimi, puhelinnumero ja sotu." Vastaan automaattisesti, että sotua en laita. "No, on se nyt laitettava, kun sä olet todistajana tässä". Katson nuorta konstaapelia aidon hämmästyneenä: "Todistajana? Pullon heitossa?" "Niin", kuuluu asemastaan varman virkamiehen järkähtämätön vastaus. "Jo on ihmeellistä hommaa...", mutisen itsekseni samalla kun toinen (nais)poliisi karjuu itseään päätä pidemmän pojan käsivarressa: "Turpa kiinni vitun kakara! Mitä sä täällä pulloja heittelet ihmisten keskellä?! Mikä vitun vahinko?! Jos sä heität pullon 5-6 metriä, niin mikä vitun vahinko se muka on?! HÄH?!" Laitoin kortin toiselle puolelle nimeni ja työnumeroni. Annoin kortin takaisin ja sanoin, että sotun saa, soittamalla numeroon ja kysymällä. Tämän teen äänenpainolla, joka ei anna sijaa vastaväitteille, eikä niitä kuulukaan, vain vaimea "Kiitos". Heti perään manailen mielessäni, että en tajunnut laittaa korttiin P-tunnustani, jolla tämä työharjoittelijakin varmaan osaisi kaivaa tarvittavat tiedot esiin, mutta hänelle saattaisi samalla selvitä, että hän ei nyt asioi tusinasiviilin kanssa. Taas hukattu täydellinen kyykytystilaisuus.

Poistumme vihdoin tilanteesta ja mieleeni tulee tokaisu, jonka mukaan poliisin kenttätoiminta pyörii nykyisellään vain poliisikoulun työharjoittelijoiden voimin. Samalla pohdin mahdollisia rikosnimikkeitä sille teolle, jossa olen nyt todistajana: Pantillisen juomapakkauksen tuhoaminen kierrättämättä, vaaran aiheuttaminen, vahingonteko, tuottamuksellisen pahoinpitelyn yritys, kelvoton yritys, järjestysrikkomus?? Tjaa-a, pitänee tosiaan aloittaa ne lakiopinnot...

Korostettakoon, että nuorison perseilyn hillitseminen on ihan paikallaan, mutta toteutuneekohan se ihan näin?

Naurava turskan kallo -SMG

sanoin "katso kuinka kaunis taivas"
vastasit "ulottuvuuksia on yhdeksän plus aika"
näytin kuinka osaan leikkiä kuollutta
sanoit ettei kannata pidättää hengitystä

naapureiden nauru kuului sisäpihalle
iskin nyrkin seinään kun käännyit liisankadulle
alkoi sataa, mekko kastui
nyt huomaan ettei nyrkki enää vuodakaan

minä istun ja mietin kuinka sattuikaan
sain eilen vanhan volvon
joka toimii taas
ajan kauas täältä
enkä enää mahdu kartalle

ensin kytkin, kaikki hyvin
tiilitehtaan kohdalla huusin sulle näkemiin
nyt tielle maleksii joukko poroja
ja koska volvossani ei ole äänitorvea

minä istun ja mietin kuinka sattuikaan
sain eilen vanhan volvon
se melkein toimii taas
olen tullut kauas
enkä enää mahdu kartalle

ja jäämeren rannalta
löytyy naurava turskan kallo
rannalta löytyy naurava turskan kallo

kirjoitit kirjeeseen "miten sulla kulta menee"
en vastannut, oli niin paljon jäämeren kiireitä

kirjoitit toisen kirjeen, unohdit sen kai lähettää
vastasin silti "voisin syödä muutakin kuin kalaa"

ja minä istun ja mietin kuinka sattuikaan
sain silloin uuden volvon
ei sitä enää korjata
jään tänne, enkä enää mahdu kartalle

ja jäämeren rannalta
löytyy naurava turskan kallo
rannalta löytyy naurava turskan kallo

Tulospalkkioretki Tallinnaan

Meidän talossa on hauska tapa jakaa henkilökunnalle rahaa siten, että se pitää käyttää johonkin yhteiseen, virkistävään ja työhyvinvointia edistävään tarkoitukseen (mutta ei pelkkään ryyppäämiseen). Rahaa jaetaan 145€ / nassu ja saa sen suoraan käpäläänkin, mutta sitten sitä saa vähemmän.

Ongelmia alkaa yleensä ilmenemään jo siinä vaiheessa, kun mietitään kenen pinna riittäisi järjestellä jotain yhteistä "kivaa". Se osuus meni aika kivuttomasti tänä vuonna ja tarjolle kehitettiin kaksi yötä Tallinnassa -toimintamalli, johon saataisiin uppoamaan 139€ ja jäisi siis vielä 6€ ns. laivarahaa (jolla voi hallinnolta salaa ostaa vaikkapa siiderin).

Minulta kysyttiin lähdenkö mukaan?
Vastasin, että: "Voisin oikeastaan lähteäkin."
"Yksi vai kaksi yötä?"
"Kaksi tietenkin, että ei mene ilmaista rahaa hukkaan ja ehtii tekemäänkin jotain"
"Voitko jakaa huoneen herra K:n kanssa?"
"Herra K on varsin ratkiriemukasta seuraa, joten totta kai voin"
"Hyvä, ilmoita M:lle syntymäaikasi"
"Näin tehdään"

Tästä on kohta kaksi viikkoa.

Samana päivänä esitettiin samat vaihtoehdot muillekin -toki vähennettynä mahdollisuudella nukkua herra K:n kanssa samassa huoneessa, koska minä olen jo siellä, mutta siitä huolimatta asiaa vatkataan ja väännetään. Yksi ei tiedä olisiko yhden vai kaksi yötä, toinen haluaa toiseen hotelliin, kolmas ei halua lähteä takaisin niin myöhaisellä laivalla ja neljäs haluaisi Vilnaan jne. jne. ja järjestelynakin huolinut naisparka on valmis tekemään itsestään jeesuksen jojon.

Jakaantuukohan yksikön työt jotenkin epätasaisesti, kun osalla on aikaa käyttää työaikaansa noin yksinkertaisten asioiden jatkuvaan vääntelyyn ja itse en meinannut enää edes muistaa, että olin ilmoittautunut mukaan...

Majakka vaikenee.

Mikäli olet kallioisella luodolla ylläpitämässä tulenjohtoa ja tähystystä vanhassa graniittimajakassa, vihollisen alueen välittömässä läheisyydessä ja naapurisaarelta on viikkoa aiemmin kaapattu vangeiksi kuusi omaa sotilasta, niin muistappa pari juttua:

-Varaa käsikranaatteja riittävästi itse majakkatorniin.
-Tuplaa vartiot ja ohjeista heidät ampumaan kohti jokaista alusta, joka yrittää maihin, ilman ennakkoilmoitusta.
-Uhraa parisataa ammusta konekiväärien harjoitusammuntoihin, jotta ne myös toimisivat jos niitä tarvitaan.
-Visko muutama käsikranaatti rantakiviin nähdäksesi miten ne käyttäytyvät osuessaan kovaan graniittiin -hajoavatko ne, vai räjähtävätkö toivotulla tavalla?
-Kerro, sitä yhtä kaveria lukuunottamatta, niille muille pari perustavaa laatua olevaa asiaa siitä, miten tulituksen alla kannattaa olla ja liikkua. Valkoisen laastipölyn kuorruttamana ei kannata mennä ikkunaukkoon tonttuilemaan.
-Peitä ikkuna-aukot kanaverkolla.
-Miinoita ovet ja portaikot sytyttimiä vaille valmiiksi.
-Pyydä esikunnasta järeämpää aseistusta, pikakivääreitä ja konepistooleja.
-Kun olet laiminlyönyt laiskuuttasi kaiken tämän, ohjaa oman raskaan tykistön tuli päällesi ja toivo parasta.

http://www.tammi.fi/kirjat/ISBN/9789513138585/alue/904/navi/Aiemmin/navi2/9018

TUSKA 2008

http://www.youtube.com/watch?v=zZwYmg6KVe4&feature=related

Imelä maan haju, höystettynä neulasten tuoksulla.

Haistoin ilmaa ympärilläni. Hain K:n käsiini ja sanoin, että nyt on oiva tilaisuus haistaa miltä se kannabis oikein haisee, siitä kun oli aiemmin ollut puhetta.

http://www.youtube.com/watch?v=u6IUMEfV6pY&feature=related

Rakastuin pakanaan.

Tänään erosin kirkosta.

Tapasin eilen ystäväni T:n ja hän kertoi kunnianhimoisesta blogihankkeesta, jonka tavoite oli oivaltaa jotakin uutta jokainen päivä... Kauhistuin ajatusta, koska perusluonteeni mukaisesti olin heti varma, että en oivalla jokainen päivä yhtään mitään uutta. Huomasin sen heti tänä aamuna turhaksi peloksi, koska oivalsin heti, miksi kaivinkone oli jätetty keskelle tietä tukkimaan bussin kulku. Kaivinkoneen takana oli jumalaton monttu. Kaivinkone blokkasi tämän suuren vaaran.

Järjestelin laina-asioitani vaihteeksi parempaan uskoon. Säälittävää, miten voi pyöritellä muutamaa hassua tonnia ihan vain laiskuuttaan vuodesta toiseen -tulisikohan siihen viimein loppu? Oivallus?

Lisäksi oivalsin olevani ilmeisesti pirun pätevä piirtämään havainnollisia kuvia havainnollisella tietokoneohjelmalla, koska ihan keskusvirastosta asti soiteltiin ja pyydettiin tekemään kuva tärkeästä asiasta, jotta sitä voi sitten esitellä tärkeille ihmisille, tärkeissä tilaisuuksissa ja jotta sen voi sitten vaikka lehteen painaa.

Lisäksi oivalsin olevani sitten kuitenkin pakana. Tai enhän voi olla, koska minut on kastettu seurakunnan jäseneksi mitään minulta kysymättä jo monta vuotta sitten ja enää minusta ei voi tulla kunnon pakanaa. Ehkäpä omat lapseni saavat olla ihan pesunkestäviä pakanoita. Minusta pakana nyt vain on kiva sana ja siksi haluan nyt kuitenkin olla pakana. Asiaa on pompoteltu kylliksi ja sitä on sysätty tarpeeksi kauan. Olen miettinyt milloin minkäkin verukkeen nojalla, että turhaa se on moisesta hötkyillä. Olenhan mukanakin seurakunnan toiminnassa ja muuta scheissea.

Vuosittaisesta kirkollisverostani (300€) menee noin yksi prosentti (30€) kaiken sen toiminnan tukemiseen, josta oma harrastukseni (etsivä erityisnuorisotyö) on vain osa -kaikki muu raha menee sellaisen organisaation hallinnon tukemiseen, jonka perusteena olevaa satua en usko. Kyseisessä toiminnassa olen ollut mukana jo yhdeksän vuotta -eli enköhän ole paikkani siinä ansainnut ilman almujakin.

Lisäksi pidän hiukan yksinkertaisina niitä ihmisiä, jotka kokevat saavansa uskonnosta valmiit vastaukset kaikkeen mieltä askarruttavaan. Halveksin niitä, jotka antavat jonkun tekopyhän paskiaisen sanella, mitä saa tehdä ja mitä ei. Oma halveksuntani varmasti loukkaa niitä, joille asia on tärkeä, siksi oma jäsenyyteni jessekerhossa ei ole oikein niitä kohtaan, joille asialla on jotain väliä.

Pakko tosin myöntää, että tykästymiseni agnostikkoon saattoi nostaa tämän teeman taas esille ja vauhdittaa tätä kehityskulkua. Kiitos siitä K:lle.

Silti vietän kaikki kirkolliset vapaapäivät, mutta niiden alkuperäisen pakanallisen teemansa mukaisesti...

http://www.eroakirkosta.fi/

Alan mies

Joensuu ja Ilosaarirock. Minulla oli uppouusi TUSKA2008 -paitani päälläni ja olin juuri avaamassa viileää sidukkatölkkiä kädessäni, kulkiessamme K:n kanssa (jonka vuoro oli olla kuskina) kohti rokkialuetta, kun vastaamme asteli ns. "tatuoitu sika" naisystävänsä kanssa. Selkäytimeni rekisteröi kaverin ja suoritti automaattisen uhka-arvion sillä lopputuloksella, että veijaria kannattaa pitää silmällä. Isokokoinen, tatuoitu, levoton elekieli, huivi kaljunsa peittona, reisitaskuhousut, maiharit (kuten toki minullakin) ja iloisessa nousukännissä. Kainalossa "bändäri" -tyyppinen nuori goottipimu.

Kohdalle tultaessa hän katsoi minua iloinen virne naamallaan, kohotti kädessään ollutta Leijonapulloa tervehdykseksi ja totesi minulle: "Hei! Alan mies! Hyvää festaria!!"

Koko loppupäivän kuljin pystypäin, ylpeänä saamastani tunnustuksesta...

Pelon anatomia.

"Sä pelkäät!" Oli työtoverini hämmentävä huomautus. Herra K ei tee samaa työtä, eikä edes samassa yksikössä kuin minä, mutta olemme silti kollegoita ja työskentelemme samassa kerroksessa. Omaamme myös varsin yhteneväisen naismaun, joten olemme ystävystyneet. Työasiamme silti harvoin risteävät.

Jäin miettimään outoa huomautusta, se mikä minusta on ammattitaitoisuutta on toisen mielestä osoitus pelosta. K:n yhteystiedot ovat julkisia ja hän ei hetkeäkään epäile työasioidensa seuraavan häntä kotiin. Minä taas olen elänyt jo vuodesta 1996 salaisten henkilö- ja yhteystietojen maailmassa. Pelko on mielestäni ihan samanlainen kuin sekin "pelko", joka sai minut hankkimaan kotivakuutuksen. Ei, en usko, että asuntoni ikinä palaa, tai että sinne murtauduttaisiin. En usko joutuvani vakavaan tapaturmaan, en ehkä ihan usko sairastuvanikaan vakavasti (mutta siitä en enää ole ollenkaan niin varma). Silti minulla on koti-, sairaus ja tapaturmavakuutus. Onko se viisasta, vai pelkäänkö minä? Elänkö jotenkin huonommin, koska minulla on vakuutukset? Pelkäänkö elää? Ultra Bra laulaa, että: "Ei ehkä ole viisasta mennä katolle loikoilemaan..." Ei ehkä, mutta se voisi olla kivaa. Maj Karma laulaa, että: "ei sun kannata Mennä juhlimaan sen saman tyypin kaa, joka parin tuopin jälkeen alkaa päätään aukomaan".

Pitäisikö silti, jotta voisi osoittaa, että ei pelkää?

Kysymys on mielestäni absurdi. En enää osaisi edes elää niin, että kaikki tietoni olisivat kaikkien saatavilla. Olisi jotenkin alaston olo. Mikäli joku tulee kotiini mouhoamaan ja riehumaan vaikkapa siksi, että hän on kypsynyt työsuorituksiini, pidän sitä työtapaturmana ja olen harmissani, kun hän on päässyt niin pitkälle, mutta todennäköisesti vedän häntä silti turpaan. Kaasutan pippurisumuttimella, laitan käsirautoihin ja kusen hänen päälleen eteisen lattialla, johon olen hänet kiskaissut. Paikalle soitetulle poliisipartiolle selitän itku silmässä, että kuselle haiseva hullu hyökkäsi oven avattuani kimppuuni, tunsin nimenomaan oman koskemattomuuteni olevan pahasti uhattuna ja siksi olin oikeutettu hätävarjelutoimenpiteisiin. Käsirautoihin hänet laitoin siksi, että hän ei vahingoittaisi itseään enempää -vammat vaikuttivat minusta olevan kovin huolestuttavia jo kun hän karkasi ovensuusta kimppuuni.... Mikä lie, laitapuolen kulkija.

Ehkä minä sitten pelkään, mutta enpähän toisaalta ota myöskään turpaani. En ainakaan ihan ilmaiseksi.